maanantai 28. helmikuuta 2011

Mistä on kyse?

Ihmiset liikkuvat, toiset haluavat siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, toisilla matka kestää. Muinoiset intiaanit Amerikanmailla peljästyivät säikähtäin autoja ja junia, sielu kun ei pysy perässä sellaisessa vauhdissa, nykyiset valkonaamat samoilla seuduilla haaveilevat atomisiirtimestä, jolla ihminen sinkoutuu valon nopeudella vaikka mantereelta toiselle. Noh, tervetuloa vaan.

Minä olen hidas. Minä haluan olla hidas. Vaikka kävelyvauhtini on keskimääräistä kovempi, minä olen hidas. Kyllä se sielu kävellessä pysyy mukana, juostessakin, missä vaan, missä liikkumiseen käytetään lihaksia, omia tai jonkun toisen eliön. Moottorin pärähtäessä käyntiin sielu säikkyy ja maastoutuu matalaksi, tilalle rynnii vauhdin hurma, josta ei sitten jääkään käteen mitään jälkipolville opiksi.

Jotkut kävelevät tai hiihtävät 30 kilometriä päivässä ja ovat tyytyväisiä suoritukseensa, minä saattaisin käyttää tuohon kolmekin päivää. Makoilen tulilla sitten sen luppoajan, laittelen herkullisia ruokia ja tuumailen.

Kalliokiipeilyt, koskenlaskut, moottorikelkka- tai mönkijäsafarit, enkä lähe! Minen taho. No jos on pakko ja kaikki muutkin ja kun matka on pitkä ja aikaa on vähän, niin hyvä on, hyppään kelekan sarviin, hyppään mönkijän satulaan, lennän vaikka lentokoneella. Mutta mielummin hitaasti nämäkin. Lentokone tosin putoaa maahan, jos vauhti on kamalan hidas, pitäköön pilotti vauhtinsa. Jos mahdollista niin otan junan tai - köyhempi kun olen - auton, joka ikävä kyllä ainakin Suomessa on vaikuttavasti paljon halvempi kuljin, kuin juna. Älytöntä, ennen vanhaan oli toisin.

Minä uskon ja tiedänkin, että en ole ainoa lajissani. Kyllä meitä riittää, meitä, jotka näkevät leiripaikassa iltatulilla istuessaan nuotion liekeissä elämän kulun, ihmisen historian, menneen ja tulevan samassa hetkessä. Siinä loikoessamme maadoitumme - kun olemme kiltisti, niin voimme saada maasta voimaa, tulen loimotus vangitsee mielemme, herkistymme vaikka emme sitä edes yrittäisi ja joku kumma energia hiipii sisäämme. Olemme hetken puita puiden joukossa, unessa laulamme lintuna, selkäevämme viistää tyynen veden pintaa, käperrymme kiepille kuono hännän alla.

Tuli on ollut ja on oleva aina. Maa, tuli, ilma ja vesi, kaikki muu on turhaa - no paitsi musiikki. Ja ehkä muukin taide. Mutta nuo neljä elementtiä, niistä löytyvät kaikki muut, maasta tulee ruokaa veden ja ilman avulla, tuli antaa lämpöä ja tuli on myös aurinko. Maasta nousee veden, ilman ja tulen avulla puut, joista voimme rakentaa suojan asuttavaksi ja veneen vesille mennäksemme.

Voin kuulla jonkun tässä kohtaa ajattelevan, että öljy on myös maasta, siitä tehdään muoveja ja muovista kanootteja, asusteita, astioita, tuli ja vesi on siinäkin valmistusprosessissa läsnä. Kyä näino, mutta se muovi ei koskaan palaudu sinne maahan. Tai palautuu, kun huolimaton retkeilijä jättää makkarapaketin kuoret surkeasti nuotion viereen lojumaan. Argh, Tarzan bundolo ja Mustanaamio sipaiseen Pahan merkin poskeen.


Sitten hiukan köykäsempää asiaa. Joitakin vuosia sitten olimme ystäväni Heikin kanssa Isojärven Kalalahdella laavulla yön. Meloimme Nokipohjasta muutaman kilometrin matkan, kalastelimme, sillä kyllähän nyt Kalalahdessa kaloja on. Ei ollut. Renusaaren rannasta löysin reissun ainoan kalan, joka nyt lepää tuossa viereisessä kuvassa Heikin kämmenellä. Kala oli jo kuollut löydettäessä, nyt sitä tuskin on edes olemassa.

Kalattomuudesta viis, saimme muuta saalista! Teimme nerokkaan keksinnön. Kutakuinkin jokaisella Metsähallituksen laavulla ja tulipaikalla on sinkkiämpäri. Meillä nerokkailla retkeilijöillä on muassaan joskus pala metalliverkkoa, jos ei ole, niin voi olla, että sellaisen löytää nuotiopaikalta. Kun asetamme nämä kaksi yhteen saamme oivallisen retkiuunin! Uunissa voi paistaa makkarat, soijanakkoset, pihvinlätyskät ja vaikka leivät tulilla leivotusta taikinasta. Nerokasta, eikö totta! Viereinen kuva jälleen selventää asian, olkaa hyvä.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ratiritirallaa ja muita tutkimuksia

Tulevaa talvitapahtumaa varten kävin tänään tarkistamassa jäätilanteen Tahmelanrannan ja Saunasaaren välillä ja saaren ympärillä. Loppuselvitys tarkistuskäynnistä on tässä:

Jäätä on. Jää on sijoittunut veden ja sen yllä olevan lumen väliin. Sulaa vettä on myös hieman jään päällä lumen alla, mutta ei se mitään. Moottorikelkalla tehty reitti koiravaljakkoajelua sekä ihmisten kävelyä varten tulee toimimaan varmasti kohtuullisesti.

Tervetuloa siis lauantaina 19.2. Tampereen Pispalaan Ratiritirallaa -talvitapahtumaan! Tahmelan rannasta pääsee oivallisesti  Saunasaareen, jossa tapahtuu. Koko perheelle on toimintaa, hauskaa talvista temmellystä. Illalla on aikuisille kylän baarissa ohjelmaa perinteiseen After Ski -tyyliin.

Samalla reissulla testasin juuri saamaani legendaarista Optimus nro 111 -retkikeitintä. Kyseessä on Varustelekasta käytettynä hankittu ns. bensakeitin, joka kyllä toimii muullakin, kuin bensalla. Itselläni oli polttoaineena iloisen punaista Erikoislamppuöljyä, joka vastaa valopetrolia.

Pakkasin reppuun ruisleipää ja silakkafileitä valmiiksi ruisjauhoihin sotkettuna. Opan paistinpannu ja piskuinen nuotiokattila hyppäsivät reppuun taukotakin ja istuinalustan syleilyyn. Ei ollut pakkasta juurikaan, pari astetta, pilviä taivaalla, tuuli oli ystävällisen tyyni.

Saaressa istahdin rantaan ja ryhdyin toimeen. Täytin keittimen säiliön yli puoleen väliin polttonesteellä, lirautin tilkan myös polttimon juurelle. Asetin palavan tulitikun juuressa olevaan nesteeseen - siinä on pieni sammio sitä varten. Näin esilämmitin systeemin. Kun neste oli palanut sammiosta loppuun sytytin juhlallisesti varsinaisen polttimon. Venttiili oli auki vain hiukan kun systeemi pöhähti käyntiin. Palaminen oli puhdasta, ei näkynyt valkeaa liekkiä, eikä itse asiassa muutakaan liekkiä. 

Asetin pannun keittimelle, silakat pannulle ja ruisleivät viereen odottamaan kalaisaa päällystettä. Hauska pöhinä kuului pannun alta, ei mitenkään hirveän kova ääni. Kone toimi kuin hirvi, tyylillä ja tunteella. Kohtapa nautiskelin herkullista lounasta, jälkiruoaksi laitoin kuumaa mehua.

Olen perin tyytyväinen hankintaan. Onhan se painava, puolitoista kiloa tyhjänä, mutta useasti talvella etenkin pitemmillä reissuilla tavarat kulkevat ahkiossa, jolloin se paino niin nokon nuukaa ole. Ahkiossa menee kuitenkin kaksin verroin rinkkaan verrattuna.

Laite on ymmärtääkseni myös toimintavarma, kun vain muistaa sitä joskus putsailla. Ulkonäkö on peräti hellyttävä, messinkisäiliö ja tukevaa peltiä oleva kotelo tuovat mieleen hienot Bonk -esineet. Taidetta siis! Kiitos, Ruotsi!